Tim Burton sanoi kerran, että jokaisessa tarinassa on alku, keskiosa ja loppu. Mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä. Ja tämän takia aion nyt kertoa jotakin: Minä kuolen.  Se on minun tarinani loppu. Ja niin se on kaikkien muidenkin. Omalla tavallaan se on minusta hyvin rauhoittava ajatus. Minä tiedän kuolevani, mutta siten tiedän myös eläväni. Ajatus on myös pelottava, sillä kun kaikki loppuu, kukaan ei saa tietää minusta. Kun aikaa kuluu riittävästi ei kenenkään mieleen tule ajatella olenko minä ollut olemassa vaiko en. Vaikka tämäkin teksti jäisi pöydälleni kuolemani jälkeen, voi taloni kaatua ja paperini kaatua. Paperin päälle voi tippua vettä ja muste voi levitä. Aurinko voi haalistaa tekstin lukukelvottomaksi tai joku voi heittää sen pois. Ja vaikka joku olisikin lukenut tekstin, hänkin kuolee, eikä siis enää muista minua. Vaikka hän olisikin kertonut tarinani eteenpäin, sen kuulijatkin kuolevat. Ja jos joku olisi jostain syystä kopioinut tekstini, voivat nekin tuhoutua. Viimeistään, kun maailma loppuu. Ja sitten minua ei enää ole.

Ja vaikka se ajatus, että minut unohdetaan on surullinen ja pelottva, minä myös pidän siitä. Entä jos teen jotakin kauheaa elämässäni? Jos vaikka tapan jonkun? Sitten sillä ei ole merkitystä. Kukaan ei enää syytä minua. Ja sekin on pelottavaa, sillä joku voisi käyttää sitä ajatusta väärin ja tehdä noita kauheita asioita vedoten ajatukseen, että lopulta ne eivät enää merkitse. Myöskään hyviä tekoja ei muisteta. Vaikka pelastaisinkin jonkun hengen, ei sillä ole maailmankaikkeudessa mitään merkitystä. Enkä minä pidä siitä. Hyvät teot pitäisi muistaa. Minä yritän, mutta ei sillä ole merkitystä. Millään ei ole merkitystä.

Kun miettii näitä asioita alkaa väkisinkin tuntea itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Alkaa masentamaan ja pelottmaan, mutta samalla haluaisi vain nousta ylös ja mennä tekemään jotakin. Mitä vain. Sellainen miä olen. Usein, kun ajattelen näin, alan leipoa tai neulon. Minulle tulee tarve saada luoda jotakin. Ei ole iin väliä mitä, haluan vain saada sen aikaan. Luoda sen omilla käsilläni, antaa sille muoto, tehdä siitä juuri sellainen kuin haluan. Niinä hetkinä, kun tullen olevani niin yksin ja niin avuton, haluan vain tietää, että on jotakin, jota ei olisi ollut olemassa ilman minua. Että se jokin tarvitsee minua. Kuten minä tarvitsen sitä.

Vaikka meillä olisi ollut elämämme aikana paljon ystäviä ja meitä rakastettaisiin, me kuolemme yksin. Me olemme aina yksin. Voin olla monien ihmisten vieressä, he voivat puhua minulle, nauraa kanssani. Mutta aina on myös se pieni ääni, joka kertoo minulle että oikeasti me emme ole koskaan yhdessä. Että he eivät tarvitse minua. Me emme tarvitse toisiamme. Kukaan ei tarvitse ketään. Vaikka meistä kuka tahansa kuolisi, elämää ei kiinnosta. Aurinko nousee ja laskee kuten ennenkin. Ulkona on ihmisiä, jotka nauravat ja pitävät hauskaa, vaikka tuo henkilö on kuollut. Elämää ei kiinnosta. Maailmaa ei kiinnosta.

Me kaikki olemme tarpeettomia.