Minä olen miettinyt aika lailla sitä, miksi olen juuri sellainen kuin olen. Voisin sanoa, että olen kiltti, avulias ja ystävällinen, jopa miellyttävä, mutta kyllä minä oikeasti olen ilkeä, ironinen ja oikeastaan aika surullinen. Joskus ajattelen, että olisi tosi helpottavaa mennä äitin luokse ja itkeä sitä mikä ikinä itkettääkään. Oikeestaan olen siitä varma, koska enhän minä sitä muuten näin paljoa miettisi. Mutta minä en vaan jotenkin osaa itkeä muiden seurassa. Jonkun elokuvan takia kyllä, mutta en oikeiden asioiden. Olen varma että se säikäyttäisi äitini niin että hän ehkä ihan oikeasti kuuntelisi, mitä minulla on sanottavaa sen sijaan, että puolustelisi itseään.

Yleensä kun minua itkettää menen jonnekin, missä saan olla yksin ja itken hiljaa kyyneleen tai kaksi. En ikinä montaa, koska se näkyisi silmistä. Sitten nykäisen normi-ilmeen ja teeskentelen että kaikki on ok. Oikeestaan se on aika luontevaa, kun sitä on tehnyt riittävän kauan.

Minusta tuntuu, että olen ilkeä, koska olen tottunu siihen, että kun sanoo toisille ikäviä asioita sillon itselle tulee hyvä mieli. Uskon, että uskon niin, koska aina kun joku perheessäni tekee jotain väärin niin loput oikein hierovat sitä naamaan.

Meillä riidellään paljon. Ja mökötetään. Äiti ei ole ikinä tyytyväinen siihen, mitä muut tekevät ja hänen elämäntehtävänsä on valittaa jostain. Joko siitä, miten ilkeästi hänelle puhutaan tai miten toiset syövät, tai jostakin muusta yhtä tyhmästä. Mutta hän ei itse huomaa, että hän puhuu yhtä ilkeästi, kun kaikki muutkin. Ehkä vielä ilkeämminkin. Eniten meillä riitelevät äiti ja isä-puoli. Isä-puoli mököttää eikä kuuntele, mikä ärsyttää äitiä vielä enemmän ja sitten he riitelevät aina vain enemmän. Isosisko valittaa usein vähän kaikesta ja pikku-sisko yleensä itkee tai huutaa kun hänellä on jokin ongelma. Minusta tuntuu, että pikkusiskolla on kaikista tervein tapa suhtautuu asiaan.

Kun minulle tulee riitaa jonkun, yleensä äidin, kanssa, niin minä lopetan puhumisen. Annan äidin keuhkota ja häivyn sitten, emmekä me koskaan käsittele sitä. Joskus äiti on mököttänyt minulle useamman päivän riidan jälkeen. Olen tottunut siihen, mutta ei se silti tunnu hyvältä. Äitiä suututtaa todella paljon, etten minä sano mitä ajattelen kun me riitelemme, mutta minulla on siihen syy. Joskus äiti sanoi minulle, en muista ihan tarkkaan miten, että minun pitää lopettaa itkeminen ja huutaminen ja siksi minä kehitin itselleni tällaisen mantran: "Älä itke, älä huuda, älä näytä tunteitasi." Ja kun sitä oli toistanut riittävän kauan niin siihen tottui. Sitten, jonkin aikaa sen jälkeen äiti ärähti minulle ja huusi miksen vastaa mitään vaan seison siinä hiljaa. Hänen mukaansa minä näytin siltä, ettei minua kiinnosta mitä hän sanoo. Mutta se ei ole totta. Ja se oikeasti sattui kun hän sanoi niin, koska minä oikeasti luulin että hän halusi minun olevan tällainen. Eikä se ole totta ettei minua kiinnostaisi. Minä muistan lähes kaiken, mitä äiti on sanonut minulle kun me olemme oikeasti riidelleet.

Minua ärsyttää ja surettaa, että meillä ollaan tällasia.